Olin taannoin mukana Facebook -keskutelussa, jossa aloittaja kertoi olleensa lennolla Malediiveille jolla vauva itki 11 tuntia ja 40 minuuttia. Tähän joku kommentoi, että häiritseville lapsille ja humalaisille pitäisi olla koneessa oma “sikaosastonsa”, jonne ne voidaan laittaa kesken lennon. En malttanut olla tähän kommentoimatta, että sikaosaston nimi lentokoneessa on economy, jättäen mainitsematta, että business- ja ykkösluokat ovat sitten niille, jotka ovat valmiita maksamaan ylimääräisestä tilasta, palvelusta ja rauhasta. Keskustelu kärjistyi nopeasti niin, että se poistettiin ylläpitäjän toimesta kokonaan. Itse siirryin siinä jo aiemmin takavasemmalle, mutta en voinut olla miettimättä, että mikä ihme niissä lapsissa (tässä tapauksessa vieläpä pienessä vauvassa) voi niin paljon ärsyttää suomalaisia, että keskustelukaan ei pysy asiallisella tasolla?
Nyt voisin tietysti ihan ensiksi kääntyä itseeni päin, ja kysyä samaa itseltäni. Muistan nimittäin sellaisenkin ajan elämässäni, kun matkustin usein San Franciscoon ystäväni luokse, ja join parvekkeella kahvia manaten pihalla metelöiviä lapsia. 10 vuotta Yhdysvalloissa asunut sinkku ja lapseton ystäväni ei voinut vaan ymmärtää, miksi leikkivät lapset ärsyttivät minua niin paljon. Enkä kyllä itsekään tiedä vastausta. Jotenkin ajattelen, etteivät ne äänet oikeasti minua edes härinneet, olin vain Suomessa oppinut sellaisen tavan, että tästäkin piti päästä purnaamaan. Mutta ystävääni eivät lapset tuntuneet ärsyttävän missään; ei rannalla, ei ravintolassa eikä edes siellä lentokoneessa.
Muistan, että juttelimme tästä asiasta hänen kanssaan sen jälkeen kun muutin Yhdysvaltoihin. Oma sietokykyni oli alkanut pikkuhijlaa muuttua, ja viimeinen niitti sille tietysti oli se, että meille syntyi omia lapsia. Väittäisin, että ympäristö tekee kaltaisekseen. Lapsia on täällä joka paikka täynnä. Ne kulkevat vanhempien mukana kaikkialle, sillä eihän niitä kotiinkaan voi jättää, ja elämää pitää kuitenkin elää kodin ulkopuolellakin. Ja kun ketään muutakaan ei lapset häiritse, niin ei kai ne sitten minuakaan. Lapsille jutellaan ja hymyillään, ja niitä tervehditään aina samalla kun aikuisiakin tervehditään. Olen oppinut itse tekemään samoin.
Toki minuakin joskus ärsyttää. Ei niinkään häiriökäyttäyvät lapset, vaan välinpitämättömät vanhemmat. Sellaiset, jotka lentokoneessa ja ravintoloissa eivät opeta lapselle käytöstapoja, vaan itse tuijottavat puhelimia ja muita vempaimia silloin kuin lapset meuhkaavat aiheuttaen pahennusta. Mitä silloin voi lapselta odottakkaan? Vauvat eivät minua häiritse. Mutta kieltämättä 11 tuntia ja 40 minuuttia vauvan itkua olisi saanut havahtumaan; olisin ollut huolesta suunniltaan. Mikään vauva ei nimittäin itke putkeen niin kauaa ellei sillä ole todella joku hätä; kipu, nälkä tai joku muu vaiva. Eiväthän vauvat edes valvo niin pitkään yhteen putkeen! En usko, että kovinkaan moni itkevän vauvan vanhempi nauttii sellaisesta tilanteesta. Voi olla, että he eivät edes olisi halunneet lentää, mutta meidänkin on pakko olla pitkällä lennolla, jos haluamme joskus lasten näkevän isovanhempiaan. Olemme tosin olleet onnekkaita, sillä pahimmilta itkukohtauksilta on vältytty, ja lennot on menneet pitkälti lasten nukkuessa.
Eräs amerikkalaistunut suomalaisrouva ihmetteli kerran eräässä keskustelu sitä, että oli Suomessa käydessään kovasti koittanut jutella tuttujensa lapsille, mutta lapset olivat kerta toisensa jälkeen seisoneet tuppisuuna tai jopa piiloutuen vanhempien jalkojen taakse. Aina välillä kun puheissa käy Suomeen muutto, jään miettimään näitä asioita. Teoriassa lasten kannalta Suomeen muutto olisi kuin lottovoitto; ilmaiset koulut ja kouluruoat, tasokas opetus, turvallinen kasvuympäristö ja sukulaiset lähellä. Elämää ilman sitä pelkoa, että milloin meidän koulussa ammuskellaan. Mutta sitten mietin, että haluanko sellaista ujoa ja pelokasta lasta, joka ei uskalla puhua kenellekkään, tai kenelle ei kukaan koskaan hymyile kaupassa tai tervehdi.
Olen jotenkin väsynyt tähän aiheeseen, mutta nyt vaan tällainen vuodatus oli tarpeen höyryjen päästämiseksi ulos. Sitä miten erilailla täällä suhdaututaan lapsiin kuin Suomessa, ei varmasti voi ymmärtää, kuin asumalla hetki lasten kanssa Yhdysvalloissa. Tai useissa muissa maissa. Aurinkoisissa maissa. Sellaisissa, jossa ei jakseta lasten itkulla omaa päivää pilata kun se aurinko paistaa taivaalla. Ehkä se onkin se aurinko, joka tähänkin asiaan vaikuttaa!
SAATTAISIT TYKÄTÄ MYÖS NÄISTÄ…
Seurailin hissuksiin mainitsemaasi Facebook-keskustelua. Siinä oli alusta asti todella agressiivinen vire. Mielestäni koneessa on yleensä niin kova meteli, ettei kovin kaukaa edes itku kuulu. En ole koskaan häiriintynyt muiden lasten itkuista enkä muista mitään katastrofeja pitkiltä lennoilta ennen lapseni syntymään. Oma lapsukaiseni huusi kerran noin 4,5 tuntia putkee keskellä yötä koneessa. Hän oli silloin jo melkein kaksi, joten ei mikään sylihyssyteltävä. Ei siinä paljoakaan ollut tehtävissä.
Suomessa ihmettelen sitä, että lasten läsnäolo esimerkiksi juhlissa ja ravintoloissa on tarkasti määriteltyä. Esimerkiksi lähellä kotiani olevassa perusraflassa lapset eivät ole tervetulleita enää 19 jälkeen.
Sitten se vastaamisen vaikeus lapsilla. Se on ihan aikuisilta opittua. Suomessa kun ei tarvitse tervehtiä tuttujakaan.
Niin oli, en yleensä osallistu tällaisiin keskusteluihin, mutta joku tässä nyt sai minutkin kommentoimaan. Onpas erikoinen homma tuo, ettei lapset pääse ravintolaan. En muista 8 vuotta sitten lähtiessäni Suomesta tuollaista, ja olin itse ravintola-alalla. Silloin ei ainakaan lain puitteissa ollut mitään kieltoja, vaan vanhemman läsnäollessa sai kyllä alaikäinen myös anniskeluravintolassa. Taitaa olla ihan ravintoloiden itsensä sepittämä sääntö. Tosi outoa! Ei ole sitten ihme jos lapset eivät totukkaan olemaan messissä.
Olet oikeassa tuossa viimeisessä lauseessa. Ihan opittua käyttäytymistähän näistä monet varmasti on.
Tämä keskustelu nousee aina välillä matkailuryhmissä esiin, ja yleensä ymmärrän molempia puolia. Esim. vauvan huudon paheksuminen on aika omituista, koska sille ei vauva itse tai vanhemmatkaan voi mitään. Sen sijaan isompien lasten huono käytös ärsyttää ihan ymmärrettävästä syystä, jos vanhemmat eivät siihen puutu – ei ole ok antaa lasten esim. potkia edessä istuvan penkkiä tai käyttää naapureiden ikkunaa jalkapallomaalina, kuten meidän Hollannin kodin pihalla tapahtui viime kesänä :D.
Itse en ole huomannut, että lapsiin suhtauduttaisiin Suomessa huonommin kuin muualla. Esim. Briteissä ja Venäjällä lapsilta odotetaan mun huomioiden mukaan paljon parempaa käytöstä kuin Suomessa, vaikka toki tämäkin riippuu ennen kaikkea perheestä. Muistan myös lapsuudesta, että mielestäni – rasistit pois lukien – Suomessa oli tosi helppo olla lapsi, eikä lapsilta vaadittu hirveästi koulussa eikä vapaa-ajalla. Esim. Venäjällä sain jonkun tuntemattoman tädin huudot (ja koviksen maineen paikallisten kavereiden keskuudessa :D), kun vahingossa sinuttelin häntä, Suomessa taas kavereiden vanhemmilta kehuja jo siitä, että kiitin ruoasta.
En tosin myöskään muista, milloin olisin viimeksi matkaillessa ärsyyntynyt lapsista. Sen sijaan olen saanut ihastella hyvää käytöstä monta kertaa – juuri vähän aikaa sitten Lontoossa juna-asemalla joku ehkä 7-vuotias poika tuli todella reippaasti kysymään meiltä, oliko viereinen paikka vapaa: Excuse me, is this seat free? Thank you very much! Vanhemmat olivat mukana, mutta antoivat lapsen itse hoitaa kysymisen. Niin suloista. 🙂
Tuo lasten tapakasvatus ja sen kulttuurilliset erot on myös aihe, josta varmasti saisi ihan oman postauksensa, tai useammankin. Olen kyllä vähän huolestunut siitä rajattomasta vapaudesta, jota suomalaisilla lapsilla on. Vanhempia ei paljoa kunnioiteta, eikä totella. Esimerkiksi kaupunkien keskustat yöaikaan on järkyttävää katseltavaa. Sydän särkyy kun kuvittelen omat lapseni sinne nakit silmillä. Hyvin vapaata siis on. Toki kaikki ei toimi näin onneksi, mutta selvästi monet eivät opi mitään käytöstapoja. Kohtasin tämän surullisen reaalitetin työssäni opettajana päivittäin. Se oli hyvin surullista.
Olen samaa mieltä, että lapsena Suomessa oli hyvä olla. Ainakin silloin kun itse olin lapsi. Mutta ehkä monet nykyajan ongelmat kumpuaakin sieltä, että lapset kulkevat niin vapaasti, eikä heitä huomioida kuten täällä. Ei siis myöskään opita sitä vanhempien kunnioitusta tai ylipäätään kunnioittamaan yhteiskuntaa, ja kaikkea sitä, mitä Suomessa ilmaiseksi on tarjolla. Suomi on oikeasti ihan mahtava maa lapselle muuten. Mutta kovin perhekeskeinen se ei ole kun vertaa tänne Yhdysvaltoihin. Siinäkin on tietysti puolensa mutta pääosin tykkään enemmän tästä täkäläisestä mallista.
Piittaamattomat vanhemmat sen lapsivihan pitkälti aiheuttavat. Iloiset lapset harvemmin ärsyttävät ketään – väsymystä, nälkää tai muuta epämukavuutta huutavat lapset sen sijaan kyllä.
Etenkin kun niitä osuu esimerkiksi ruuhkabussiin usein useita kappaleita kerrallaan.
Vanhemmat ovat varmasti jo oman mussukkansa oikkuihin tottuneet, mutta sivullisesta se näyttää, tuntuu ja kuulostaa lähinnä siltä, että kun äiti/isä joutuu tästä kärsimään niin kärsikööt samalla mitalla sivullisetkin.
Jos lapsi viihtyy kauppakeskuksessa, ravintolassa tai muuten ns vapaaehtoisissa puuhissa niin hyvin että parkuu pää punaisena taukoamatta, onko se lapsenkaan etu että se tilanteeseen pakotetaan?
Lapsien kanssa käy samoin kuin koirien suhteen – kun piittaamattomuutta on jatkuvasti kaikkialla, saavat kaikki tasapuolisesti inhoa osakseen.
Näinhän se varmasti on mutta pointtina kirjoituksessani pohdin lähinnä sitä, että miksi lapset tuntuu suomalaisia häiritsevän enemmän kuin esimerkiksi amerikkalaisia. Ero lapsiin suhtautumiseen on kyllä huomattava kun täältä matkustaa takaisin Suomeen.
Lensin taannoin Bangkokista-Helsinkiin ja mukana oli thaimaalainen suku vauvan kanssa. Se ipana kiersi kuin kiertopalkinto sylistä toiseen ja huusi noususta laskuun. Kun kone laskeutui Hesaan, itku loppui. Mun päätelmä: korvissa/onteloissa vikaa. Sille nyt ei paljoa lentokoneessa voi tehdä, muuta kuin tunkea vauva täyteen särkylääkettä. Jos olisi ollut oma ipana, niin olisi ollut lääkitty varuiksi jo ennen koneeseen menoa. Tein niin aina, eli antihistamiinia ja särkylääkettä. Ei muuten kitisseet… En tiedä mitä lentoemot ehdotti tai mitä tehtiin. Itse torkuin korvatulpat korvissa, mutta kuulin se rääynnän.
Toisen kerran tulin myös Thaimaasta Suomeen jollain lomalennolla, kun joku 10-vuotias tyttö kiljui ihan hysteerisenä. Kävin sitten kysymässä, että mikä tilanne ja samalla tarkistin, että onko ne vanhemmat suht selvinpäin? Tyttö oli ihan kylmänhikinen, ei mitään kontaktia saanut ja selkeästi polttanut reippaasti nahkansa. Oli vetäisty vielä jotkut pikkuletit koko päähän ja päänahkakin kirkui punaista. Äitinsä sanoi, että yliväsynyt… Vihjaisin, että mulla on arsenaali lääkettä matkassa ja särkylääke auttaa rentoutumaan ja nukahtamaan. Äityli nosti hirveen metelin, että hänen lastaan ei huumata. Jep..
Varmaan osa pitää mua nyt hirveänä huumediilerinä, mutta on tilanteita jolloin kannattaa etenkin lapset lääkitä ennakkoon. Mun ajatuskuvio menee niin, että turhaa kipua on kenenkään, siis lapsen tai aikuisen, täysin tarpeetonta tuntea. Nappaan itsekin antihistamiinin aina ennen lentoa ja usein vielä jonkun rauhoittavan, jotta saan nukuttua.
Hui kauheeta! Anteeksi kun rupesi nyt naurattamaan tuo pikkuletit päässä oleva punanahka. Ei varmaan naurattanut silloin! Hänellä oli varmasti tosi huono jos oli noin palanut. Voi poloista!
Meillä on aina mukana särkylääkettä sekä lapsille, että aikuisille. Itselläni harvemmin on päänsärkyä mutta se yksi kerta lennolla oli jo liikaa, varsinkin kun pitää pystyä samalla huolehtimaan lapsista. Me lennettiin lapsen kanssa joskus kun flunssa oli juuri tulossa päälle, ja meidän lastenlääkäri sanoi, että voisi antaa 10 minuuttia ennen nousua ja laskua vähän särkylääkettä. Silloin olisi tärkeää pitää "röörit auki". Sen jälkeen olen ottanut aina mukaan varalle koneeseen lääkkeet. Kohtuudella tietenkin niitäkin annetaan, eihän se äidistä mitään diileriä tee. Mutta tuo korvaontelo -juttu onkin mielenkiintoinen, koska jotkut lääkärit sanoo, ettei ihan pienet vauvat tunne painetta korvissa ollenkaan. Tiedetäänköhän sitä varmuudella, että onko noin.