McWay Falls Kalifornian Pacific Coast Highwayllä
McWay Falls Kalifornian Pacific Coast Highwayllä on varmasti sen kuvatuin kohde. Mistä vesiputous löytyy ja miten sinne oikein pääsee? Lue se tästä.
Pari viikonloppua sitten ajelimme Paso Roblesin kaupunkiin ja sieltä sitten takaisin kotiin Kalifornian kuuluisaa rantatietä; Pacific Coast Highwaytä pitkin. Ehkä luitkin jo vierailustamme suomalaiselle Kukkula -viinitilalle. Pacific Coast Highway tunnetaan myös nimellä Highway 1, ja sen varrella on monia upeita paikkoja pysähdykseen tai vaikkapa patikoimiseen. Maisemat ovat ihan mielettömän upeat. Sääkin suosi meitä tällä kertaa vaikkakin meren rannalla tuulikin aikalailla. Teimme matkan aikana pari erillistä pysähdystä, ja niistä ehkä painuvin oli kaunis McWay Falls.
JULIA PFEIFFER BURNS STATE PARK
Kun etsii kuvia Pacific Coast Highwayltä, niin ensimmäisenä vastaan tulevat otokset McWay Fallsilta. Vesiputous sijaitsee Big Surin alueella, Julia Pfeiffer Burns State Parkissa. Putous on 24 metriä korkea ja erikoiseksi sen tekee se, että se laskee kallioilta suoraan hiekkarannalle. Valitettavasti kauniille rannalle ei ole pääsyä, eli putousta täytyy ihailla vain ylhäältä käsin. Alas kiipeäminen on sekä vaarallista, että laitonta. Eroosion haurentamat kalliot siellä nyt nähneenä, ei tulisi kyllä mieleenkään lähteä kiipeilemään niitä alas.
Puisto on nimetty sen entisen asukkaan, Julia Pfeiffer Burnsin mukaan, joka piti alueella lehmätilaa 1920-luvulla. Burnsit rakensivat talonsa niin, että näkivät sen ikkunoista sekä rannan, että vesiputouksen. Sen lisäksi tilalla oli kaunis puutarha. Talo tunnettiin nimellä McWay Waterfall House. Perhe antoi sekä farmin, että siellä olleen talon Kalifornian osavaltiolle vuonna 1962. Ehtona oli nimetä puisto Julian mukaan ja tehdä talosta museo. Museo ei valitettavasti koskaan toteutunut ja talosta onkin enää jäljellä enää vain rauniot. Mutta itse alue on nyt State Park ja sen myötä suojeltu. Talon raunioille ei nyt päässyt käymään mutta ne sijaitsevat ihan vesiputousta vastapäätä.
Puiston muissa osissa on useita patikkareittejä. Polut risteilevät upeissa merimaisemissa sekä punapuumetsissä. Yksi suosittu reitti on patikoida Tin Houselle. Tin House oli Burnsien alueelle rakentama toinen talo, jossa he lopulta eivät päätyneetkään asumaan. Puiston vetonauloja ovat myös sen kaksi camping -aluetta joilta on upeat näkymät merelle.
MCWAY FALLS – KALIFORNIA
McWay Falls on vähän erillinen alue muusta Julia Pfeiffer Burns State Parkista, joten sillä oma parkki-alueensa. Parkkipaikka on aika pieni ja tulee täyteen nopeasti. Aamut ovat varmastikin kaikista hiljaisinta aikaa, sillä suurimmalle osaa Pacific Coastia ajeleville se on suunnilleen puolessa välissä. Jos taas yöpyy Big Surin alueella, on mahdollista olla paikalla jo aikaisemmin. Polku katsomaan vesiputousta ei kuitenkaan ole kovin pitkä, eikä sen varrella ole mitään muuta näkemistä, joten vaihtuvuus parkkipaikalla on kova. Porukkaa tuntui olevan koko ajan sekä tulossa että lähdössä. Meilläkään ei tähän pysähdykseen mennyt tuntia kauempaa. Palasimme putoukselta suoraan parkkipaikalle ja jatkoimme matkaa kohti kotia.
Parkkipaikan luona oleva lipunmyyntikoju ei ollut käytössä, vaan vierailijoiden tuli rekisteröityä jättämällä pääsymaksu kirjekuoressa lukolliseen laatikkoon. Kirjekuoressa ollut kuitti jätettiin sitten autonikkunaan. Maksulaatikko löytyi ihan Waterfall Overlook Trailin alusta, vessojen luota, ja mietin vähän että kuinkahan monella se jäi itse asiassa huomaamatta. No, me emme halunneet sakkolappua ikkunaan, joten maksoimme kiltisti oman osuutemme. Käteistä kannattaa siis varata mukaan.
Polku McWay Fallsille lähtee ihan parkkipaikan luota ja se on vain 800 metriä pitkä. Matkalla alitetaan Pacific Coast Highway kulkemalla pienen tunnelin läpi. Itse overlook, eli näköalapaikka ei ole suuren suuri ja harmillisesti osa siitä on suljettu eroosion aiheuttaman vaaran vuoksi. Näin ollen Burnsien talon edustallekaan ei ollut pääsyä. Näkymät olivat silti upeat ja oli kiva vihdoin päästä näkemään tämä kuuluisa vesiputous.
Polku on helppokulkuinen ja sopii myös lastenrattaille. Sen reunoilla tosin näytti olevan jotakin Poison Ivyn näköistä kasvia ja aika paljon nokkosia. Ei siis kannata hirveästi poiketa polulta tai kosketella kasveja joita ei tunnista. Poison Ivyn myrkky polttaa ihoa ja aiheuttaa erittäin kivuliasta ihottumaa, paljon pahempaa kuin nokkosten.
McWay Fallsin parkkipaikalta lähtee toinenkin patikkareitti mutta sille ei juuri nyt ollut pääsyä. Monet puiston poluista on jouduttu sulkemaan joko eroosion tai maastopalojen aiheuttamien tuhojen vuoksi. Jotkut niistä varmasti aukeavat uudelleen korjaustöiden jälkeen. Lista avoinna olevista reiteistä löytyy puiston omilta nettisivuilta. Olimme kuitenkin iloisia, että pääsimme näkemään McWay Fallsin ja sinne vievä polku oli avoinna.
Oletko ajellut Kalifornian Pacific Coast Highwayllä tai onko se haaveissasi? Tai kenties käynyt McWay Fallsilla?
MCWAY FALLS – KALIFORNIA
Missä: Julia Pfeiffer Burns State park, Big Sur, Kalifornia
Avoinna: Kello 8 auringonlaskuun saakka
Pääsymaksu: $10 per auto / päivä
Hienon näköinen paikka ja hyvät ohjeet, vaikka alas ei pääsekään 🙂 Pacific Coast Highwaylla olisi mahtavaa roadtrippailla joskus!
Kiitos Johanna! PCH on kyllä näkemisen arvoinen paikka!
Oii onpa upea paikka! Milloinkohan tuonne pääsisi ajelemaan, haaveissa on ehdottomasti! Taitaa olla aika must-kohde tällaisille road trippien rakastajille.
Kiitos Anna! Laitahan tulevaisuuden reissulistalle tämä.
Tuo Pacific Coast Road kiinnostaa kovasti, toivottavasti joku päivä sinne vielä pääsen! Hauska tuo vesiputous ja kivat maisemat, harmi että putouksen lähelle ei pääse. Tuolla olisi kiva patikoida. Jäin miettimään, että onpa erikoinen paikka lehmätilalle.
No kyllä kuule ihan samaa mietin. Mutta siinä tien varressa on kyllä useita muitakin vehreitä paikkoja joissa lehmiä on. Varsinkin kun täällä on muualla niin kuivaa. Mutta tämä kuitenkin käytännössä punapuumetsässä, että aika jänskä paikka farmille.
Pacific Coast Highway on tuttu vain pienen pätkän osalta kun vierailimme Los Angelesissa. Sen mitä ehdimme näkemään, niin olihan ne maisemat ihan mielettömän upeat, joten olisi hienoa päästä jatkamaan road trippiä Losista pohjoiseen.
Hieno putous ja ihanaa, että se on säilytetty juuri noin, luonnon ehdoilla. Jännä tuo kirjekuorimaksu 🙂
Toivottavasti pääsette joskus ajelemaan pitemmän pätkän. On kyllä niin upeita paikkoja. Nämä meidän puistot (state ja national) on valitettavasti niin alirahoitettuja, että joutuvat tekemään tällaisia ratkaisuja kun ei ole varaa palkata henkilökuntaa tarpeeksi.
Upealta näyttää ja hyvä ilma oli teille sattunut. Tuonne olisi todellakin kiva päästä ja kiinnostavaa kuulla noista myrkkykasveista, oli ihan uusi tieto itselle.
Kiitos Sandra. Poison Ivy ja Poison Oak on aika yleisiä kasveja täällä. Yleensä ne kasvavat vihreillä alueilla, esimerkiksi metsissä. Ei siis kovin kuivissa heinikoissa. Niihin saattaa törmätä joskus patikoidessa tai esimerkiksi telttaillessa. Niiden takia ei kannata metsässä liikkumista lopettaa mutta on ihan hyvä tietää, että sellaisiakin on.
Hieno paikka, vahinko, että eroosio vaivasi kallioita. Pasific Coast Highway taitaa olla ainainen sekä saavuttamaton unelmani.
Miksi saavuttamaton? Ei muuta kuin reissua suunnittelemaan. 😉
Taas katselin näitä jo Instagramin puolella, kun olitte tuolla käymässä. Näyttää kyllä niin upealta paikalta. Tulee taas ihan älyttömän iso matkakuume näitä lukiessa 🙂
Kiitos Teija. Kiva jos olet seurannut mukana. Nyt vihdoin tuntuu, että jospa matkustaminen pyörähtäisi kunnolla käyntiin ja olisi taas turvallista. Saa matkakuumeeseen vähän parannusta.
Upea putous. Voin kuvitella, että jos putoksen alle pääsisi ”suihkukuvia” ottamaan, niin sinne olisi sadan metrin jono koko valoisan ajan. Ehkä hyvä näin.
Näin minäkin luulen. Mieluummin otan kuvia sieltä ylhäältä ilman ihmisiä. Ja pysyypähän ranta muutenkin luonnonkauniina kun sinne alas ei pääse.
On tullut ajettua Kalifornian Pacific Coast Highway ja onhan se kieltämättä hieno reitti. McWay Fallsilla tuli tuolloin myös käytyä. Viimeksi Kaliforniassa ollessamme ajelimme 101-tietä pitkin, kun sen verran hidasta tuon rannikkoreitin ajaminen on. Seuraavaksi varmaan tulisi taas ajettua rannikkoa pitkin. 🙂
Piti vähän googlettaa Poison Ivya. En ollut kuullutkaan, mutta ei kuulosta sellaiselta, jonka kanssa haluan kosketuksiin.
Me ajettiin 101 alaspäin ja tultiin sitten takaisin rantatietä. Juurikin sen takia, että se on todella hidasta hommaa. Varsinkin kun pitää pysähdellä välillä ottamaan kuvia tai kiertelemään luontopolkuja. 😀
Poison Ivya löytyy täältä aika monien polkujen varrelta. Yleensä näillä suosituimmilla puistoissa olevilla poluilla on kyllä varoituskyltit mutta täällä en sellaista nähnyt. Se ei tosiaan ole mikään kiva kohtaaminen.