Seitsemän vuotta sitten olin ikisinkku. Elämässä oli kaikki hyvin; hyvä työ, kavereita, oma asunto, hevonen ja koira. Matkustelin paljon. Kävin ystävien kanssa risteilyillä, ja lensimme milloin Dubaihin, Israeliin tai Egyptiin. Kävimme katsomassa pyramidit ja kuolleet meret. Olin kuukauden Islannissa ja kävin säännöllisesti lomalla ystäväni luona Kaliforniassa. Suomen sisälläkin oli kaikenlaista menoa ja meininkiä. Varsinkin kesällä viikonloput täyttyivät reissuista sinne sun tänne. Kaikki oli kivaa! Siinä kaikenlaisessa kiireessä ei vain ollut sitä omaa toista puoliskoa löytynyt. Sellaista jonka kanssa niitä reissuja voisi tehdä yhdessä. Tai vaikka mennä marjametsälle syksyllä. Koulukaverit olivat jo naimisissa ja lapset oli tehtynä. Jotkut heistä jopa jo toisella kierroksella. Minä sen sijaan olin panostanut harrastuksiin, maapallon valloittamiseen ja uraan. Ikääkin oli karttunut sen verran, että olin alistunut kohtalooni ikuisena kummitätinä. Kun muut kadehtivat vapauttani, minä kadehdin sitä, etteivät he viettäneet elämää yksin.
Sitten tuli mahdollisuus ottaa opintovapaata ja nostaa hetkellisesti kytkintä arkielämästä. Päätin lähteä Kalifornian viinialueille mukanani vain matkalaukku ja läppäri. Läppärillä oli viinimatkailua käsittelevä opinnäytetyö, joka piti saada valmiiksi, että voisin taas täysillä panostaa töihin. Lentolippu San Franciscoon oli hankittuna, ja paluulippu kolmen kuukauden päähän. Niin sitä sitten mentiin. Enpä tuolloin tiennytkään, millä tavalla tuo matka mullistaisi elämäni.
Ensimmäinen kuukausi Kaliforniassa meni nopeasti. Yksi kokonainen viikko sujahti San Jose Staten yliopistossa kurssilla, jonka jälkeen palasin taas kirjoittamaan. Sitten tapahtui jotain, joka sekoitti kuviot täysin. Tapasin ihmisen, jonka kanssa ajatukset löivät täysin yksiin. Mitä enemmän vietimme aikaa yhdessä, sitä enemmän alkoi tuntua siltä, että tässä oli se toinen puoliskoni. Siis se, joka kaikilla muilla jo oli, mutta minulla ei. Meillä oli hauskaa yhdessä, ja näimme tulevaisuudessa samanlaisia asioita. Matkassa oli vain yksi aika iso mutka. Paluu Suomeen häämötti edessä!
Meidän piti siis pikaisesti päättää miten tästä jatkettaisiin. Palaisinko Suomeen ja jatkaisin omaa elämääni kuten ennenkin? Jäisinkö maahan laittomasti ja anoisin sitten viisumia? Se ei ole ideaalia tai suositeltavaa, mutta sitäkin tapahtuu. Vai palaisinko kotiin, järjestäisin elämäni sille mallille, että voisin palata ja odottaisin viisumin saantia. Yhdessä oloon oli käytännössä vain yksi tie; ”puolison viisumi” ja avioliitto. Aika isoja päätöksiä siis! Sitten ajattelin asiaa näin päin; harmittaisiko joskus, jos nyt en uskaltaisi lähteä? Istuisinko yksin kesämökin rannalla miettien, millaista elämäni olisi ollut, jos olisin lähtenyt? Miksi en lähtisi?
Niinpä lopulta palasin Suomeen, möin asunnon, irtisanouduin ja sain sen ”puolison viisumin”. Sitä anoessamme jouduimme aikamoiseen ryöpytykseen. Jouduimme todistamaan, että suhteemme on aito. Vaatimukset olivat välillä kuin suoraan elokuvista. Valokuvia, sähköposteja, kirjeitä perheiltä ja ystäviltä, haastatteluja, lääkärintarkastuksia… todisteita, todisteita, todisteita. Olimme erossa lähes vuoden, lukuunottamatta lyhyitä lomia, joita teimme yhdessä. Monien itkujen ja hammastenkiristelyjen jälkeen, edessä oli viimeinen haastattelu suurlähetystössä. Kädet täristen otin vastaan passini johon oli liimattu viisumi. Maahantulon jälkeen meillä olisi 90 päivää aikaa mennä naimisiin. Uusi elämä odotti!
Tuosta ajasta on nyt seitsemän vuotta. Kolmen kuukauden opintovapaa -matka on muuttunut määrittelemättömäksi ajaksi uudessa kotimaassa. Vaikka kaipaan Suomeen, elämä on tänään täällä. Onneksi sentään tänäkin vuonna Suomessa ollaan osa vuodesta, eikä sitä tiedä mistä tulevaisuudessa löydämme itsemme. Enää emme ole kaksin. Meitä oli pitkään kolme, ja nyt meitä on jo neljä. Oma pieni perhe! Se täydentyi täydellisen auringonpimennyksen aikaan toisella tyttövauvalla. Nämä reissuneidit ovat nähneet jo paljon maailmaa, ja kuulleet monta tarinaa siitä, miten äidin elämä muuttui matkalla maailman ääriin. Heille on normaalia elää elämää kahdessa maassa, tai lentää lentokoneella mummolaan maapallon toiselle puolelle. He ovat tottuneet siihen että naapurin setä on kiinalainen, monet koulukaverit intialaisia, ja äidin työkaverit Thaimaasta tai muualta maailmasta. Heillä on avoin mieli. Jonain päivänä ehkä heidänkin maailmansa muuttuu yhden tärkeän kohtaamisen seurauksena.
Voisi kai sanoa, että se oli elämäni tärkein kohtaaminen!
Osallistun tällä postauksella Momondon -kirjoituskilpailuun. Mikäli tykkäsit tarinasta, käythän äänestämässä minua. Äänestämään pääset klikkaamalla viereistä kuvaa.
Äänestää voi 15.4. saakka.
Kiitos paljon!
Itku tuli! Vaikka muuttosi olikin kova paikka, olin silloin ja olen edelleen mielettömän onnellinen puolestasi. Kun vihdoin löysit kaipaamasi rakkaan puolison ja ihanat tytöt, tuntui että palaset loksahtivat paikoilleen. Itse kadun sitä edelleen, etten tullut häihisi, vaikka olet aina ja ikuisesti bestikseni. Koko perheen loma Kaliforniassa kruunasi kyllä kaiken! Nyt odotamme kesää ja yhdessä oloa Suomessa. Katsotaan sitten, milloin näkisimme taas sillä mantereella. <3
Ihana tositarina, joka sai tipan silmäkulmaan.
Itse samassa tilanteessa, sinkkuna maailmaa ihmetelles tulee ajatus mieleen, että jospa mullekin on puolisko jossain…
Mua rupesi ihan itkettämään, kun on niin kaunis tarina! Juuri avauduin blogissa tuosta yksinolosta, kun muilla on jo omat kuviot. Äitini totesi siihen, että ehkäpä merkittävä tapaaminen osuu kohdalle Amsterdamissa (jossa nyt olen) tai Torontossa (johon lennän viikon päästä), että eihän sitä koskaan tietä 🙂
Voi nyyh! 😘 Kiitos sinulle Sanna! No minä voin ainakin sanoa, että äitisi on oikeassa. Ikinä ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan! Hyvää matkaa!
Mulla on kyllä mennyt tämä juttu ihan täysin ohi. Tai siis en ole tajunnut, että olet asunut Jenkeissä ”vain” seitsemän vuotta. Jotenkin luulin, että paljon kauemmin : )
Kaunis tarina ja hyvä muistutus siitä, että elämä kantaa <3
Kiitos Anna! Juu näin on että pistin valmiin elämän pakettiin ja läksin, eikä niin kovin kauaa sitten. 😁
Voi miten ihana tarina! 😊 Vietän itse au pair vuotta Kaliforniassa ja olen myös sellainen maailman matkailija luonteeltani. Poikaystäväkin on jo löytynyt täältä, mutta tulevaisuus näiden au pair vuosien jälkeen on ihan auki. Aika näyttää mistä sitä itsensä lopulta löytää. 🙂
Kiitos Mira kommentista! Teillä on varmasti edessä iso päätös jossain vaiheessa, että miten jatkatte. Mutta kyllä elämä varmasti kannattelee. Hurjasti terveisiä sinne etelämmäs!
Ihana tarina❣️
Onneksi päätit lähteä sinne ja löyty rohkeutta tehdä tuo päätös! Rankkaa varmasti oli, mutta ei varmasi kaduta!!!
Hauska lukea myös noista pikku-mimmeistä, niillä on hyvät eväät maailman vallotukseen kanssa isona❣️
En ollut ite ajatellut tapaavani ketään mielenkiintoista, mutta tapasin Tuska-festarin ”jatkoilla” & yhdessä reilu 8 vuotta.
Niin se elämä vaan hassusti välillä menee & vie!!
Kiitos Mimmu ja hurjasti onnea myös sinulle elämään. 💕
Mä uskon vahvasti siihen, ettei ajalla ole merkitystä. On yhtä paljon iän ikuisia tarinoita parin viikon kihlauksesta häihin ja nykytarinoita vuosien avoliitosta avioliittoon, osasta edessä on ollut ero, monesta ei. Ehkä uhkarohkeus pistää myös yrittämään enemmän. Joka tapauksessa onnittelut ensimmäisen 7-vuoden syklin selvittämisestä, toivotan loputtomasti yhtä hyviä syklejä lisää 🙂
Kiitos tosi paljon Piia! Niinhän se varmasti on. On niitäkin pareja jotka eivät ole selvinneet hääpäivää pidemmälle. Elämä on onneksi vienyt eteenpäin.
Näinhän se (ilmeisesti) joskus menee 🙂
Tuon hiukan räväkkä otsikkosi pisti ennen juttusi lukemista miettimään, että minkähänlaisia tällaisia tarinoita olen aikaisemmin kuullut ja mieleeni tuli ex-kolleegani, joka oikeasti tapasi vaimonsa Atlantin yli lennolla – olivat sattuneet vierekkäin ja siitä se sitten lähti. Asuvat nyttemmin Suomessa, molemmat, tämä suomalainen miespuolinen ex-kolleegani ja amerikkalainen vaimonsa.
Kiitos kommentista Pirkko! No siinä oli jo kohtalo pelissä kun tapasivat lennolla. Koskaan ei tiedä milloin elämään tulee uusia tuulia.
Ihana tarina! Näin se elämä voi muuttua hetkessä, kun on rohkeutta hypätä:) Onnea teille!
Voi kiitos! 🤗
Voi miten ihana tarina! Tässä oli selkeästi kohtalo pelissä – sinun uskalluksesi lisäksi tietysti, onneksi uskalsit tarttua hetkeen!
Kiitos Emma!
Kunnioitan suuresti rohkeuttasi tarttua hetkeen. "Miksi en lähtisi?" on ollut varmasti iso ja haasteellinen kysymys, mutta mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Homma ei toimisi ja palaisit koti-Suomeen. Parhaimmillaan käy kuten tarinasi osoittaa, universumi kyllä hoitaa tähdet kohdalleen. 🙂
Kiitos Janina! No niin juuri, kotiinhan voi palata jos ei homma toimikaan. Onneksi kaikki meni kuitenkin hyvin.
Hieno tarina! Toi on kyllä karua ja vaatii aikamoista uskallusta, että uskaltaa muuttaa toiselle puolen maailmaa mennäkseen 90 päivän sisällä muutosta naimisiin, huhhuh.
Kiitos Venla! Totta, mutta mitään ei saa jos ei uskalla yrittää. 😊